Siviilikriisinhallinta.org > Konflikteista kehitykseen > Konfliktinratkaisun keskeiset työkalut

Kalle Sysikaski


Konfliktinratkaisun
keskeiset työkalut

O sallistuin vuoden 2004 helmikuussa EU:n siviilikriisinhallinnan peruskurssille Englannissa ja kesäkuussa 2005 demokratiaa ja hyvää hallintoa käsitelleelle erikoistumiskurssille Pariisissa.

Koin molemmat kurssit hyödyllisiksi. Ne mahdollistivat täyden keskittymisen siviilikriisinhallinnan kysymyksiin kahden viikon ajaksi. Suurimmalla osalla kurssien osanottajista oli aiempaa kokemusta kriisitilanteista erityisesti Kosovosta, mutta myös Makedoniasta, Bosnia-Hertsegovinasta, Somaliasta, Norsunluurannikolta ja Ruandasta. Omat kokemukseni kriisitilanteista ovat peräisin Lähi-idästä, Indonesiasta ja Itä-Timorilta. Koin tärkeäksi, että kursseille osallistui meidän EU-kansalaisten ohella ihmisiä myös Keniasta, Zimbabwesta, Ghanasta, Palestiinasta ja Sri Lankasta. Tällä tavoin eri kokemukset kohtasivat ja pystyimme testaamaan ajatuksiamme sellaisten ihmisten kanssa, joiden kulttuuritaustaan on vaikuttanut syntyminen ja eläminen maissa, joiden arkitodellisuus on läntistä Eurooppaa lähempänä niitä olosuhteita, joissa siviilikriisinhallinnasta pitäisi olla hyötyä.

Kursseilla käsitettä siviilikriisinhallinta käytettiin varsin laajassa merkityksessä. Siihen sisällytettiin sekä konfliktien ehkäisy, aseelliset konfliktitilanteet että niiden jälkihoito. Painopiste oli kuitenkin kahdessa jälkimmäisessä. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta, jossa EU siviilikriisinhallintaa käsitellessään on. EU:lta puuttuu kuitenkin kokonaisvaltainen strategia kriisitilanteissa toimimisesta ja riittävän aikaisesta puuttumisesta konflikteihin. EU kohdistaa liian vähän resursseja siviilikriisinhallintaan. Tämä kertoo ainakin kahdesta asiasta. Yhtäältä siitä, että aikaisen puuttumisen tärkeyttä ei vielä riittävästi ymmärretä ja hallita. Toisaalta se kertoo siitä, että kriiseihin puututaan liikaa dramatiikka-vetoisen julkisuuden paineesta. Myönteinen poikkeus tästä on jossain määrin Makedonia, jossa riittävän aikaisella puuttumisella pystyttiin estämään väkivaltaisuuksien laajeneminen ja jyrkän pysyviltä tuntuvat eri väestöryhmien väliset kuilut.

Englannissa (ja Walesissa) kurssin järjestäjänä toimi Peaceworkers-järjestö. Sen monilla aktiiveilla oli omakohtaista kokemusta ruohonjuuritason toiminnasta kriisialueilla, mikä tekikin kurssista erityisen antoisan. Kurssin ohjelmassa painottui kriisialueilla tarvittavien ryhmätyötaitojen harjoittelu, mikä tapahtui sekä eurooppalaisten kouluttajien että kriisialueilta tulleiden paikallisten toimijoiden johdolla. Tällöin myös kaikista haavoittuvimpien ryhmien kuten vammaisten, lasten, etnisten vähemmistöjen ja naisten tilanne oli koko ajan esillä. Oli ilahduttavaa, että sukupuolikysymyksiä käsiteltiin monisyisesti ja realistisesti eikä ”nainen hyvä – mies paha” -akselilla; löytyyhän myös konfliktitilanteita, joissa miehet ovat olleet suurimpia kärsijöitä.

Peaceworkers-järjestön järjestämän kurssin loppuosa pidettiin Walesissa Etyjin koulutuskeskuksessa. Siellä kurssilaisille järjestettiin loppukoe, jonka osia olivat vaalitarkkailu, miinaräjähdykseen ja ensiapuun liittyvä tilanne, kartanluku, harjoitus nelivetoautolla, neuvottelut korruptoituneen kaupunginjohdon kanssa, raportin ja suunnitelmien teko sekä keskustelut Etyjin Wienistä tulleen lähettilään kanssa. Läheisen Sennybridgen kylän asukkaat oli organisoitu mukaan harjoitukseen. Heidän osansa oli järjestäytyä toisilleen vihamielisiksi etnisiksi ryhmiksi.

Ranskassa kurssin järjesti hallintokorkeakoulu ENA (Ecole Nationale d´Administration) – oppilaitos, jossa monet Ranskan korkeat hallintovirkamiehet ja poliitikot on koulutettu. Tämä tarkoitti sitä, että kurssin järjestelyjä ohjattiin Ranskan ulkoministeriöstä varsin intensiivisesti. Koulun olikin ollut vaikeaa hankkia kouluttajia ranskakielisen maailman ulkopuolelta.

Kaikkiaan tämänkin kurssin anti oli runsas, joskin kriisialueiden korruptioon liittyvät ongelmat jäivät hyvään hallintoon keskittyneellä kurssilla varsin niukalle huomiolle. Keskeisiä aihepiirejä olivat EU:n siviilikriisinhallinnan kehittyminen sekä näkemyserot EU:n ja Yhdysvaltojen välillä, median rooli konfliktitilanteissa, vaalien järjestelyt sekä pyrkimykset hyvän hallinnon järjestämiseen erityisesti Bosniassa, Kosovossa ja Norsunluurannikolla.

Esitän seuraavassa ajatuksia joistakin koulutuksissa käsitellyistä teemoista, joiden merkityksen näen siviilikriisinhallinnassa hyvin keskeisenä.

Konflikteihin puuttumisesta

Rauhanomainen puuttuminen konflikteihin on aina sotilaallista puuttumista parempi ja halvempi vaihtoehto. Vertailua voidaan tehdä esimerkiksi Etelä-Afrikan ja Irakin välillä. Kansainvälisen yhteisön pitkäjänteisellä painostuksella Etelä-Afrikan apartheid-hallitusta kohtaan säästettiin paljon ihmishenkiä ja helpotettiin rasistisen poliittisen järjestelmän muutosta kohti demokraattista järjestelmää. Tätä argumenttia on arvosteltu vetoamalla Etelä-Afrikan muutoksen hitauteen kolmen apartheidin vuosikymmenen aikana. Kritiikin ontuva kohta on kuitenkin siinä, että muutos olisi ollut huomattavasti nopeampi, jos kaikki merkittävät toimijat olisivat alusta alkaen tukeneet YK:n boikottipäätöksiä. Irakin sota taas on ollut kallis ja aiheuttanut suunnattomia inhimillisiä kärsimyksiä ilman, että rauhanomaista demokraattista kehitystä on näköpiirissä. Se on myös vienyt uskottavuutta yhteisiltä kansainvälisiltä pelisäännöiltä.

Kriisitilanteisiin ei ole koskaan nopeita ja helppoja ratkaisuja. Siksi uhkaavien – niin suorien kuin rakenteellisten – väkivaltaisten konfliktien merkkien ennakoivaa lukutaitoa on kehitettävä. Toivottavasti YK jatkossa kehittää niin kutsuttua ”lessons learned” -toimintaansa tähän suuntaan. Tärkeää on myös paikallisten ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen tiedonvaihdon kehittäminen hallituksia edustavien instituutioiden kanssa. Tämä edesauttaisi tarpeellisten poliittisten työkalupakkien löytämistä riittävän aikaisessa vaiheessa.

Siviilikriisinhallinnalla ymmärrän tarkoitettavan yksittäiseen maahan tai tietylle alueelle perustettua kansainvälisvetoista hallintaa. Tällaisen järjestelmän ei välttämättä pidä vastata kaikesta hallinnosta. Esimerkiksi elokuussa 2005 solmitun Acehin rauhansopimuksen mukaan Acehin Indonesialle kuuluvassa maakunnassa ei tule olemaan kansainvälistä hallintoa. Sen sijaan alueelle tulee kansainvälinen monitorointijärjestelmä, jonka puitteissa ratkotaan rauhansopimuksen täytäntöönpanoon liittyvät kiistat Jakartan keskushallinnon ja paikallisten välillä. Monitorointi ei koske vain aseistariisuntaa ja aselepoa, vaan myös poliittisten, hallinnollisten ja taloudellisten uudistusten toimeenpanoa. Koska tehtäväkenttä on varsin laaja ja monitorointioperaatio todennäköisesti usean vuoden pituinen, voidaan sitä pitää siviilikriisinhallintana.

Yleensä kansainvälistä hallinnointia tarvitaan silloin, kun konfliktien väkivaltaisen puhkeamisen estämisessä on epäonnistuttu. Silloin siviilikriisinhallinta muodostuu pyrkimyksistä saattaa konfliktitilanne hallintaan sekä rajoittaa ja vähentää epävarmuutta ja väkivallan käyttöä alueella. Kysymys on tällöin usein konfliktin pahimman vaiheen jälkeisestä tilanteesta. Onnistuminen siviilikriisinhallinnassa edellyttää sen kykyä toimenpiteillään edistää konfliktiyhteiskunnan stabiloitumista kohti vakaampaa ja demokraattista järjestelmää. Tällaisesta edistämisestä on kysymys myös silloin, kun kansainvälinen toimija pyrkii paikan päällä pitämään huolen siitä, että paikalliset toimijat toimivat tähän suuntaan. Acehissa kansainvälisen toimijan (EU ja ASEAN) rooli määrittyi pitkälti kansainvälisoikeudellisista rajoitteista käsin eli siitä, että Aceh on osa Indonesian valtioaluetta. Monien acehilaisten mielestä parempi ratkaisu olisi saatu aikaan, jos ulkopuolinen taho olisi ottanut merkittävän määräysvallan esimerkiksi maakunnan oikeusjärjestelmästä. Toisaalta – jos paikalliset toimijat onnistuvat työssään, voidaan Acehin malli nähdä ideaalina siinä mielessä, että kansainvälistenkin toimijoiden on helpompi saattaa oma työnsä päätökseen. Tämänkaltaista tulevaisuuden visiota on vaikea tällä hetkellä nähdä esimerkiksi Kosovossa tai Bosnia-Hertsegovinassa. Tosin Acehissa ei myöskään ole Kosovon tai Bosnian kaltaisia syviä etnisiä jakoja, mikä helpottaa paikallisten toimijoiden mobilisointia ja ”omistajuutta” Acehin rauhanprosessissa sillä edellytyksellä, että Indonesian armeija pysyy siinä roolissa joka sille on rauhansopimuksessa määrätty.

Rauhanneuvotteluista

Yleensä rauhanneuvottelut ymmärretään prosessina, jonka tarkoitus on lopettaa sota ja saada riidan osapuolet allekirjoittamaan rauhansopimus. Mitään vakiomallia rauhanneuvotteluille ei voida luoda, koska eri väkivaltaisissa konflikteissa vaikuttavat aina erilaiset sisäiset ja kansainväliset dynamiikat. Esimerkiksi aika Acehin rauhanneuvottelujen puolesta alkoi käydä vuonna 1998, jolloin Indonesiaa verisin ottein hallinnut kenraali Suharto pakotettiin luopumaan vallasta.

Vuoden 2004 syyskuussa maahan valittiin ensimmäistä kertaa presidentti suoralla kansanvaalilla. Valittu presidentti Yudhyono tiesi, että kansainvälinen yhteisö odotti häneltä toimia Acehin konfliktin rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi. Tämä oli tarpeen myös Indonesian sisäisen kehityksen ja kansainvälisen maineen kannalta. Samaan aikaan Acehin sissi- ja itsenäisyysliike GAM oli kansainvälisen vuorovaikutuksen tuloksena oppinut ymmärtämään, että rauhaa ei voitu saavuttaa itsenäisyysvaatimukseen juuttumalla.

Tällä tavoin molemmat osapuolet löysivät tahdon rauhanprosessiin, jossa he myös itse tahtoivat olla toimijoina ja omistajina. Tämä helpotti kansainvälisen yhteisön (EU:n ja viiden ASEAN-valtion) tietä tulevaan siviilikriisinhallintaoperaatioon.

Toisin on tilanne esimerkiksi Burundissa. Siellä kansainvälisesti tuetut vuoden 1993 vaalit päättyivät verilöylyyn, jossa noin 300000 ihmistä sai surmansa. Vuonna 2000 allekirjoitettiin Arushan rauhansopimus. Se ei kuitenkaan johtanut paikalliseen rauhandynamiikkaan, koska tehty rauha oli kansainvälistä tuontitavaraa ilman paikallista omistajuutta. Burundissa onkin eletty tilanteessa, jossa sotaa ei ole julistettu, mutta jossa rauha ja sen mahdollistama yhteiskunnallinen kehitys ovat olleet hyvin hauraita. Kesällä 2005 järjestettiin kuitenkin presidentin ja parlamentin vaalit.

Burundin konfliktin juuret ovat taistelussa vallasta ja resursseista kuuden miljoonan asukkaan maassa, jossa pitkään hallinneen tutsivähemmistön eliitti valtansa pitimiksi tapatti lähes kaikki hutuenemmistöön kuuluvat koulutetut perheet. Neuvottelujen aloittamiseksi tarvittiin paikallisia prosesseja ja paikallisia toimijoita. Tällaiseksi nousi Eugene Nindodera, jota kutsutaan paikalliseksi nelsonmandelaksi. Hän on tutsi, joka perusti Burundin ensimmäisen ihmisoikeusjärjestön 1990-luvulla ja nauttii burundilaisten keskuudessa suurta arvonantoa. Kansainvälisen tuen turvin eri alojen ja hallintotasojen hutu- ja tutsivaikuttajat on saatu omistajiksi kansainvälisen rahoituksen turvin toimivaan epäviralliseen rauhanprosessiin, jossa on mahdollista eläytyä toisen osapuolen ja heikoimmin kehittyneiden alueiden ihmisten asemaan sekä löytää yhteisiä tulevaisuuden visioita ilman virallisia rauhansitoumuksia. Jos prosessi toimii jatkossakin, heijastuu se positiivisesti myös virallisen rauhanprosessien kestävyyteen. Tämä puolestaan edesauttaa siviilikriisinhallinnan ja siihen tarvittavan kansainvälisen tuen toimeenpanoa.

Mediasta

Median merkitystä väkivaltaisten konfliktien riivaamissa yhteiskunnissa ja yhteisöissä on vaikea yliarvioida. Konfliktitilanteissa median avulla usein syvennetään ja vahvistetaan viholliskuvia toisiin ryhmiin kuuluvista ihmisistä. Esimerkiksi entisen Jugoslavian sodissa medialla oli aivan ratkaisevan negatiivinen merkitys.

Vastaavasti media voi huomattavasti edesauttaa rauhanrakentamista ja toimia keskeisenä elementtinä siviilikriisinhallinnassa. Varsinkin radiolla on tärkeä merkitys konfliktien repimissä yhteiskunnissa, koska se yleensä tavoittaa suurimman osan väestöstä. Esimerkiksi Kongossa radio on kansainvälisen tuen turvin pystynyt toimimaan yhteisöjen elämän eheyttäjänä. Monesti radioasemien toiminta on saatu liikkeelle kansainvälisen toimijan ja paikallisten naisryhmien yhteistyönä. Kansainvälisen rahoituksen turvin naisia on koulutettu radiotoimittajiksi. Radioasemat ovat pystyneet tuomaan yhteen esimerkiksi eri etnisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä keskustelemaan heidän elämäänsä yhdistävistä ja erottavista tekijöistä. Radioasemat ovat myös käynnistäneet kampanjoita, joissa kuulijoita on tutustutettu tuleviin perustuslakisuunnitelmiin ja rauhan rakentamisen edellytyksiin. Samalla on pyritty saamaan kuuluville yleensä syrjässä pidettyjen ihmisten äänet. Asemat ovat myös tukeneet monietnisiä teatteriryhmiä ja tuoneet niiden esityksiä eetteriin. Varsinkin eri etnisiin ryhmiin kuuluvia nuoria on saatu tällä tavoin mukaan monietniseen toimintaan, koska se on mahdollistanut myös uusien paikallisten kuuluisuuksien syntymisen.

Eri etnisten ryhmien väliset riidat muodostavatkin yhden siviilikriisinhallinnan keskeisen ongelmakentän. Ongelmia onnistutaan harvoin ratkomaan sillä, että ryhmät pakotetaan yhteistyöhön keskenään. Esimerkkejä löytyy muun muassa Kosovosta. Siellä serbit vaativat YK:ta luomaan heille erillisiä hallintoalueita. YK ei tähän ensin suostunut, mutta oli myöhemmin serbien turvallisuuden takaamiseksi pakotettu niin tekemään. Syvistä kahtiajaoista ei voida hetkessä siirtyä monietniseen elämään. Aluksi on väkivaltaisuuksien ja kostotoimenpiteiden estämiseksi pyrittävä siedettävään rinnakkaiseloon ja esimerkiksi Kongossa käytettyjen menetelmien kehittelyyn.

Sotasaavutusten ylistäminen ja vihan lietsominen on saatava loppumaan ja siinä työssä medialla on parhaimmillaan ratkaiseva merkitys. Sotiin liittyvä sankari- ja sensaatiojournalismi ei ole vain konfliktiherkkien yhteiskuntien ongelma, vaan asia jossa myös EU-maissa tarvitaan kriittistä itsetutkiskelua. Tämä koskee myös median mahdollisuuksia edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja marginalisoitujen ihmisryhmien äänten esiintuloa.

Vaaleista

Korruptiosta vapaa, toimiva ja kansalaisten luottamusta nauttiva hallinto on keskeinen edellytys yhteiskuntien demokraattiselle kehitykselle ja poliittiselle vakaudelle. Sen saavuttaminen edellyttää vapaiden ja rehellisten tai ainakin riittävällä tavalla kansalaisten tahtoa ilmentävien vaalien järjestämistä. Vaaleille löytyy myös kansainvälisoikeudellinen velvoite YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksien koskevan sopimuksen 25 artiklasta. Onnistunutta konfliktin ratkontaa onkin vaikea kuvitella ilman demokraattisia vaaleja ja sitä kautta kansalaisten luottamusta nauttivan hallinnon olemassaoloa.

Demokraattisten vaalien järjestäminen edesauttaa myös rauhanomaista yhteiskunnallista kehitystä. Myönteisiä esimerkkejä 1990-luvulta ovat muun muassa Etelä-Afrikka ja El Salvador sekä tältä vuosituhannelta Itä-Timor, Ukraina, Georgia ja Indonesia. Näissä kaikissa maissa kansainvälisellä yhteisöllä ja EU:lla on ollut rooli joko vaalien tarvitseman infrastruktuurin tuottajana, neuvonantajana, kouluttajana, tarkkailijana tai vaalien organisoijana. Vaaliprosessi ei ole irrallinen muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Prosessin myötä saatetaan eri osapuolia keskinäiseen vuoropuheluun ja rauhanomaiseen riitojen ratkaisemiseen. Sillä luodaan kokonaisten kansakuntien keskuudessa myös luottamusta tulevaisuuteen ja vakiinnutetaan demokraattisia prosesseja.

Vaaliprosessit myös edesauttavat konflikteista kärsineiden yhteiskuntien liittymistä osaksi kansainvälistä yhteisöä ja sen pelisääntöjä. Ne ovat mahdollistaneet YK:n operaatioiden päättymisen eri valtioissa ja resurssien siirtämisen uusiin tarpeellisiin kohdemaihin. Perinteinen kansainvälinen mittari vaalien onnistumisessa on ollut kysymys siitä, olivatko vaalit vapaat ja rehelliset. Tämän tulisi olla aina tavoitteena, mutta joskus sen saavuttaminen vaatii paljon aikaa. Siksi mittareiksi ovat tulleet myös määreet ”hyväksyttävät vaalit” tai ”vaalit, jotka ilmensivät kansan tahtoa”.

Vuonna 2004 Indonesiassa pidettiin parlamentin, maakuntahallinnon ja presidentin vaalit. Ehdokkaaksi asettautuminen tai vaalikelpoisen puolueen perustaminen oli suomalaisesta näkökulmasta katsoen hyvin vaikeaa. Acehissa vaalit eivät olleet vapaat ja läntisellä Papualla tapahtui mittavia väärinkäytöksiä. Kaikkiaan vaaleista voitiin kuitenkin sanoa, että ne valtaosin ilmaisivat kansan tahtoa ja edistivät Indonesian rauhanomaista kehitystä. Siksi me EU-tarkkailijat emme lähteneet lausunnossamme tuomitsemaan vaaleja epäonnistuneiksi.

Kalle Sysikaski on Suomen Sadankomitealiitto ry:n Kaakkois-Aasia-ryhmän koordinaattori ja on toiminut konfliktialueilla ihmisoikeus- ja vaalitarkkailijana.

Sivustoa p�ivitetty 26.9.2006 - toimitus: info@siviilikriisinhallinta.org - toteutus: webmaster@siviilikriisinhallinta.org