Siviilikriisinhallinta.org > Konflikteista kehitykseen > Kansalaisjärjestöjen tietotaito kriisinhallinnassa

Anne Palm


Kansalaisjärjestöjen tietotaito kriisinhallinnassa

K onfliktit ja kriisit ovat tulleet aiempaa monimuotoisemmiksi. Kylmän sodan päättymisen jälkeen useimmat konfliktit ovat muuttuneet valtioiden välisistä valtioiden sisäisiksi, toisin sanoen ne soditaan yhden maan rajojen sisäpuolella useimmiten sen omien kansalaisryhmien välillä. Konfliktit ovat myös selvästi raaistuneet: siviiliväestö on yhä useammin julmuuksien suoranaisena ja tarkoituksellisena kohteena. Kansainvälinen yhteisö on aivan liian usein joutunut todistamaan vierestä naisten, lasten ja miesten kidutuksia ja tappamisia pystymättä puuttumaan asiaan. Uudenlaisessa muuttuneessa konfliktiympäristössä on tarve löytää uusia ratkaisuja konfliktien ja kriisien hallinnalle ja estämiselle. Kansainvälinen yhteisö tarvitsee vastuunottajia ja poliittisia päätöksiä sekä eri toimijoiden yhteistyötä ja koordinaatiota. Kansalaisjärjestöillä voi olla - ja monesti onkin - oma merkittävä roolinsa konfliktinehkäisyssä ja kriisinhallinnassa.

Keskustelu siviilikriisinhallinnasta ja sen tarpeesta on syöksähtänyt suomalaiseen ja eurooppalaiseen keskusteluun voimalla erityisesti Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofin jälkeen joulukuussa 2004. Monet kokevat, että etenkin tällaisissa äkillisissä tilanteissa tarvitaan valtioiden ja kansalaisjärjestöjen organisoimaa apua nopeasti helpottamaan avustustoimia ja jälleenrakennusta.

Siviilikriisinhallinta on kuitenkin paljon muutakin kuin ”katastrofiapua”. Useimmiten sillä tarkoitetaan siviilitoimijoiden toimintaa kriisialueilla ihmisten suojelemiseksi ja yhteiskunnan perustoimintojen turvaamiseksi ennen tai jälkeen konfliktin tai sen aikana.

Siviilikriisinhallinnan käsite on uudelleen keksitty pyörä, sillä suurta osaa toiminnasta, jota nyt kutsutaan siviilikriisinhallinnaksi, on harjoitettu jo useiden kymmenien, jollei jopa satojen vuosien ajan. Siviilikriisinhallinta on kattokäsite aseettomille siviilitoimenpiteille, joilla erilaisissa kriisi- ja konfliktitilanteissa uhattuina olevia arvoja pyritään pelastamaan tai näihin kohdistuvan uhkan määrää pyritään vähentämään. Kyse on siis siviilien suorittamasta kriisinhallinnasta, ei ”siviilikriisien” hallinnasta.

Siviilikriisinhallinnan tulee olla kriisinhallintavalikoimissa aina ensisijainen. Sotilaallisen kriisinhallinnan tulee siis olla alisteinen siviilitoiminnoille yhtäältä luomalla edellytykset siviilien harjoittamalle kriisinhallinnalle ja toisaalta toimimalla viimeisenä mahdollisuutena vakavan väkivaltaisen konfliktin ehkäisemiseen, jos siviilitoimin ei ole päästy toivottavaan tulokseen.

Kansalaisjärjestöjen siviilikriisinhallintatoimintaa koordinoiva Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto (KATU) näkee siviilikriisinhallinnan monisektoraalisena konfliktin ehkäisemiseen ja konfliktista aiheutuneiden tuhojen korjaamiseen pyrkivänä toimintana, joka parhaimmillaan yhdistää eri alojen osaamista. Siksi myös siviilikriisinhallinnan eri toimijoiden välistä koordinaatiota ja yhteistyötä tulee tehostaa.

Kansalaisyhteiskunnan ja erityisesti kansalaisjärjestöjen monet toimintamuodot ovat osa siviilikriisinhallintaa. Kansalaisjärjestöt voivat toimia yhteistyössä ja koordinoidusti viranomaisten kanssa. Viranomaisten tulee jatkossakin kehittää suhteitaan kansalaisjärjestöihin ja nähdä niiden toiminta valtion omaa toimintaa täydentävänä ja laajentavana.

Siviilikriisinhallinnan merkitys korostuu tilanteessa, jossa aseellisen konfliktin jälkeen yhteiskunta elää murros- tai siirtymäkautta siirryttäessä sotilashallinnosta tai pitkäaikaisen konfliktin sekoittamasta tilasta kohti valtion siviilirakenteiden uudelleenmuodostamista. Saatujen kokemusten myötä on havaittu, että sotilasorganisaatio ei ole paras eikä kykeneväkään tehtävään, joka ei sille kuulu. Yhteiskunnan siviilitehtäviä tarvitaan hoitamaan siviilivirkamiehiä ja siviiliyhteiskunnan moniin tehtäviin tarvitaan siviiliammattilaisia. Malliesimerkki tämänkaltaisesta tilanteesta on Kosovo, jossa aseellisen konfliktin jälkeen siirryttiin siviilihallinnon suuntaan ja jossa samanaikaisesti rakennettiin sekä hallintoa että kansalaisyhteiskuntaa, jotka olivat sodan aikana huomattavasti heikentyneet.

Kansalaisjärjestöjen rooli siviilikriisinhallinnassa

Kansalaisjärjestöt voivat usein toimia nopeasti ja joustavasti tilanteissa, joissa konfliktien osapuolet eivät luota muihin ulkopuolisiin auttajiin, muiden toimijoiden valmiudet eivät vielä ole käytössä tai joiden monimutkaisuuden vuoksi päätöksiä toiminnasta ei saada aikaan.

Kriisiä edeltävä toiminta

Keskeisin kansalaisjärjestöjen toiminnan muoto ennen kriisiä on kehitysyhteistyö kaikissa sen eri muodoissa. Erityisen tärkeää on tuki paikallisen kansalaisyhteiskunnan kehittämiselle ja rakenteiden vahvistamiselle.

Toinen merkittävä toimintojen kokonaisuus on koulutus, jota hyvin useat kansalaisjärjestöt antavat. Tällaisia koulutustoiminnan muotoja ovat esimerkiksi Suomen YK-liiton antama kansainvälisyyskasvatus, Amnesty Internationalin ja Ihmisoikeusliiton antama ihmisoikeuskoulutus sekä useiden rauhanjärjestöjen antama rauhankasvatus. Suomen Punainen Risti on merkittävä henkilöstön kouluttaja katastrofiaputehtäviin. KATU järjestää konfliktinehkäisy- ja siviilikriisinhallintakoulutusta järjestöjen edustajille, joille annetaan välineitä konfliktien ehkäisemiseen ja toimintaan kriisialueilla.

Kansalaisjärjestöt voivat parantaa tiedonvälitystä ja suhteita konfliktin eri osapuolten välillä mahdollistamalla vuorovaikutuksen yli rajojen epävirallisten tapaamisten, dialogin, yhteisten projektien ja kansalaisdiplomatian avulla. Järjestöt usein rohkaisevat ja tukevat neuvotteluja vihamielisten osapuolten välillä estääkseen väkivaltaisuuksien synnyn tai leviämisen. Järjestöt ovat myös ideoineet erilaisia foorumeita rauhanomaisten ratkaisujen etsimiseen.

Oma tehtävänsä on myös tutkimustoiminnalla, jota harjoittavat sekä tutkimuslaitokset että monet kansalaisjärjestöt. Tutkimustoiminta on tärkeää monesta syystä. Ennen muuta tutkimus on merkittävää siksi, että parhaimmillaan se tarjoaa tieteellisin tutkimusmenetelmin koeteltua ja kriittisesti arvioitua tietoa toiminnan suunnittelun pohjaksi.

Varsin tärkeä konfliktia tai kriisiä edeltävä toiminta on luonnollisesti valmistautuminen mahdollisen katastrofiavun antamiseen. Tämä tarkoittaa etenkin materiaalisten edellytysten kokoamista, mutta myös henkilöstön koulutusta ja katastrofiaputoimintaan lähetettävän henkilökunnan rekrytoitumisjärjestelmien suunnittelua ja ylläpitoa.

Toiminta kriisin akuutissa vaiheessa

Erityisesti aseellisen konfliktin ollessa kyseessä on monien kansalaisjärjestöjen toiminta kriisialueilla lähes mahdotonta. Kansalaisjärjestöjen kädet eivät kuitenkaan kriisin akuuteimmassakaan vaiheessa ole aivan sidotut. Keskeinen toiminnan muoto kriisin akuutissa vaiheessa onkin katastrofiapu ja pakolaisapu, joita tietyt suuremmat ja voimavaroiltaan merkittävämmät kansalaisjärjestöt kykenevät varsin tehokkaasti antamaan.

Onnettomuus- ja luonnonkatastrofitilanteissa valtionhallinnon siviilikriisinhallintaresurssit ovat keskeisellä sijalla. Kansalaisjärjestötoiminta voidaan tämänkaltaisissa tapauksissa nähdä lähinnä viranomaistyötä avustavana ja tukevana toimintana. Kansainvälisesti on kuitenkin myös esimerkkejä, joissa vapaaehtoistoiminta on ollut siviilikriisinhallinnan kannalta täysin keskeistä viranomaisten ollessa kykenemättömiä toimimaan tarpeeksi tehokkaasti.

Yllä mainittujen kenttätoimintojen ohella hyvin merkittävää toimintaa on kriisialueiden ihmisoikeusmonitorointi, sillä usein juuri kriisialueiden siviiliväestön ihmisoikeustilanne on vakavasti uhattuna. Monet järjestöistä toimivat keskellä konfliktialueita ja ovat olleet niillä jo pitkään, jolloin niiden on helppo seurata tilanteen muuttumista. Suuri osa vuosituhannen vaihteen sodista on käyty valtioiden sisällä ja itse asiassa keskellä asutettuja alueita, mikä luonnollisesti asettaa siviiliväestön hyvin vaikeaan asemaan. Tutkimusten mukaan monissa viime vuosikymmenten konflikteissa siviiliväestö on joutunut järjestelmällisen väkivallan uhriksi. Siviilien oikeuksien loukkaamisesta näyttää tulleen osa nykyajan sodankäyntiä.

Ihmisoikeusmonitorointi sisältää myös poliittisen painostuksen ulottuvuuden, jolla pyritään vaikuttamaan päätöksentekijöihin kriisialueilla olevien siviilien ihmisoikeuksien kunnioittamisen puolesta. Kriisiä voidaan tutkia myös sen aikana, jotta kriisin jälkihoidon suunnittelu voitaisiin käynnistää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja mahdollisimman pätevän tiedon pohjalta. Tällöin itse toimintaan voidaan ryhtyä välittömästi tilanteen salliessa eikä suunnitteluun kuluisi tilanteen rauhoituttua enää paljon aikaa.

Kriisin jälkihoito

Akuutin kriisin laannuttua kansalaisjärjestöt ovat mukana erilaisissa jälleenrakennushankkeissa. Näihin läheisesti kytköksissä ovat myös demobilisointihankkeet, joilla entisiä taistelijoita pyritään integroimaan takaisin yhteiskuntaan järjestämällä heille edellytyksiä siviilielämän rakentamiselle. Tässä tehtävässä erilaiset työllistämis- ja yhteiskuntaan ”palauttamis” -hankkeet ovat hyvin tärkeitä, sillä joissakin tapauksissa pitkäaikaisen konfliktin taistelijoina toimineiden henkilöiden ainoa varsinainen ammattitaito on aseiden käyttö ja sissisodan taktiikka. Taistelijan ainoa ”perhe” on sotilasympäristö oman varsinaisen perheen tultua tapetuksi tai jouduttua pakenemaan kotialueeltaan muualle.

Etenkin pitkäaikaiset aseelliset konfliktit saattavat aiheuttaa suuria psyykkisiä traumoja jopa kokonaisille väestönosille. Ruandan, Bosnian ja Kosovon sotien aikaiset siviiliväestöön kohdistuneet julmuudet ovat tästä esimerkkeinä. Tällaisissa tapauksissa monilla mielenterveystyöhön, terveydenhoitoon, lapsi- ja naistyöhön sekä vanhusten apuun erikoistuneilla kansalaisjärjestöillä saattaa olla edellytyksiä alueella kipeästi tarvittavan mielenterveyspalveluiden järjestämiseksi. Useinkaan tämänkaltaisilla konfliktialueilla ei paikallisella valtiovallalla ole resursseja huolehtia kansalaistensa mielenterveydellisistä traumoista.

Kansalaisjärjestöillä on paljon demokraattisen hallinnon ja oikeusvaltion toiminnan tuntemusta. Ne voivatkin esimerkiksi kouluttaa paikallista väestöä näissä kysymyksissä. Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu vahva kansalaisyhteiskunta, jota kehittämässä ja lujittamassa kansalaisjärjestöt ovat omiaan. Järjestöt voivat toimia paikallisten kansalaisjärjestöjen yhteyksien välittäjinä ja niiden toiminnan edellytysten auttajina ja yhteistyökumppaneina.

Konfliktin aikana naisten asema on usein erityisen uhattuna, ja monilla kriisialueilla jo ennen konfliktia. Kansalaisjärjestöt voivat tukea paikallisia naisia ja heidän järjestöjään muun muassa kouluttamalla ja työllistämällä heitä sekä osoittamalla naisten olevan oleellinen osa yhteiskuntaa ja sen päätöksentekokoneistoa.

Siirtyminen kriisin jälkeen takaisin mahdollisimman normaaliin eli vakaaseen ja ennakoitavaksi koettavaan arkipäivään on erittäin tärkeää sekä lapsille että aikuisille. Eräs erityisesti lapsia ja nuoria koskeva selvä arkipäivän jatkuvuutta ja perusturvaa antava tekijä on koulujen toiminnan alkaminen. Itse asiassa koulujen aukeaminen ei ole tärkeää yksinomaan koulua käyville lapsille ja nuorille, vaan asialla on merkitystä myös lasten ja nuorten vanhemmille, joille koulujen avautuminen antaa myös toivoa lasten tulevaisuudesta. Samalla koulu saattaa toimia esimerkiksi kyläyhteisössä sosiaalisen toiminnan keskuksena ja jonkinlaisena siviiliyhteiskunnan siemenenä. Monet kansalaisjärjestöt avustavat koulujen toimintaa.

Eri toimijoita tarvitaan

Pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan rakentaminen ei ole helppoa, kuten kokemus on osoittanut. Se on kuitenkin mahdollista.

Kaikkia toimijoita – niin valtiollisia, kansainvälisiä järjestöjä, kansalaisyhteiskuntaa ja paikallisia järjestöjä – tarvitaan hoitamaan niille parhaiten kuuluvia tehtäviä. Jotta siviilikriisinhallinta ja rauhanrakentaminen onnistuisivat mahdollisimman hyvin, tarvitaan ennen kaikkea eri toimijoiden välistä koordinaatiota ja yhteistyötä. Kansalaisjärjestöjen edustajilla on annettavanaan paljon kokemusta, pitkäaikaisia suhteita paikalliseen väestöön ja oman alan ammattitaitoa, jota menestyksellisessä siviilikriisinhallinnassa tarvitaan myös jatkossa.

Kansainvälisten järjestöjen – YK ja EU etupäässä – ja hallitusten tulisi kehittää siviilikriisinhallintajärjestelmiä, joiden suunnittelussa ja toimeenpanossa kansalaisyhteiskunta on aktiivisesti mukana antamassa oman arvokkaan panoksensa konfliktien ehkäisemiseen, kriisien hallintaan ja kestävän rauhan rakentamiseen.

Anne Palm on Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkoston (KATU) pääsihteeri.

Sivustoa p�ivitetty 26.9.2006 - toimitus: info@siviilikriisinhallinta.org - toteutus: webmaster@siviilikriisinhallinta.org