Siviilikriisinhallinta.org > Konflikteista kehitykseen > Johdanto

Senja Korhonen ja Johanna Sumuvuori


Johdanto

S iviilikriisinhallinta nousi joulukuussa 2004 Kaakkois-Aasian hyökyaaltokatastrofin jälkeen laajaan julkiseen keskusteluun. Television ajankohtaisohjelmat ja lehtien pääkirjoitukset käsittelivät laajalti luonnonkatastrofia ja siitä selviämiseksi tarvittavia voimavaroja. Vaatimukset siviilikriisinhallinnan voimavarojen tehostamisesta kasvoivat niin puolueiden kuin kansalaisjärjestöjenkin lausunnoissa.

Siviilikriisinhallintaa koskeva julkinen keskustelu todisti kuitenkin jäsentymättömyydellään, että termi aiheutti myös hämmennystä. Heräsi kysymys, mitä siviilikriisinhallinta oikeastaan on ja millaisia toimia se pitää sisällään. Hyökyaaltoturman jälkeen Kaakkois-Aasiaan lähetetyt avustus- ja pelastusjoukot merkitsivät monelle nimenomaan siviilikriisinhallinnan toimenpiteitä. Toisaalta monet siviilikriisinhallintaa lobbaavat kansalaisjärjestöt kritisoivat siviilikriisinhallinnan käsitteen typistämistä perinteiseksi avustus- ja pelastustoiminnaksi.

Pelkästään siviilikriisinhallinta-termi voidaan purkaa osiin eri tavoin. Joskus termi on avattu siten, että siviilikriisinhallinta on käsitetty erityisesti siviileihin kohdistuneiden kriisien eli ”siviilikriisien” hallintana. Rauhanliikkeessä ja siviilikriisinhallintaa ajavissa kansalaisjärjestöissä siviilikriisinhallinta on käsitetty kuitenkin siten, että se on siviilien suorittamaa kriisinhallintaa ja konfliktien ehkäisyä erotuksena sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Myös Euroopan unionissa siviilikriisinhallinnalla viitataan nimenomaan siviilien tekemään kriisinhallintatyöhön.

Käsillä oleva kirja syntyi vakavasta tarpeesta saada siviilikriisinhallinnan käsitteen ja aseman määrittelyyn jonkinlaista selvennystä. Koska siviilikriisinhallinnan käsite on luotu Euroopan unionissa, kirjamme käsittelee EU:n siviilikriisinhallinnan historiaa, ongelmia ja tulevaisuutta. Käsittelemme myös sitä, miten siviilikriisinhallinta ymmärretään Suomessa. Artikkeleiden kirjoittajakunta koostuu siviilikriisinhallinnan asiantuntijoista niin EU:n instituutioista, valtionhallinnosta kuin kansalaisjärjestöistäkin.

Olemme jakaneet kirjan sisällön kolmeen temaattiseen osaan. Ensimmäisessä osassa Anna Halonen käy läpi EU:n siviilikriisinhallinnan historiaa ja Mikaeli Langinvainio selventää suomalaisten asiantuntijoiden näkemyksiä siviilikriisinhallinnan käsitteestä.

Kirjan toinen osa käsittelee EU:n siviilikriisinhallinnan nykytilaa. Senja Korhonen ja Markus Peltola esittelevät EU:n käynnissä olevat siviilikriisinhallintaoperaatiot ja valottavat niiden rahoituskäytäntöjä. Antti Häikiö käy artikkelissaan läpi EU:n siviilikriisinhallintakoulutusta ja tekee myös konkreettisia ehdotuksia sen parantamiseksi. Leena Schmidt ja Kalle Sysikaski purkavat artikkeleissaan kokemuksiaan EU:n tarjoamasta koulutuksesta ja pohtivat sen soveltuvuutta käytännön siviilikriisinhallintatehtäviin. Mika-Markus Leinonen puolestaan listaa ansiokkaasti EU:n siviilikriisinhallinnan vahvuuksia ja heikkouksia poliittis-institutionaalisesta näkökulmasta.

Kirjan viimeisessä osassa pohditaan EU:n siviilikriisinhallinnan tulevaisuutta ja eri toimijoiden roolia erityyppisissä siviilikriisinhallintaoperaatioissa. Kalevi Suomela pohjustaa siviilikriisinhallinnan kehittämistä luomalla katsauksen EU:n toimintaympäristöön. Tiina Jortikka-Laitinen kertoo artikkelissaan heinäkuussa 2005 päättyneen EU:n Georgiassa suorittaman oikeusvaltio-operaation onnistumiseen johtaneista seikoista. Laura Lodenius käsittelee parlamentaaristen toimijoiden, kuten puolueiden ja kansanedustajien tekemää yhteistyötä demokratian edistämiseksi Afganistanissa ja Tansaniassa. Alessandro Rossi antaa esimerkin kansalaisjärjestöjen siviilikriisinhallintatoiminnasta kertomalla, miten ulkopuoliset siviiliryhmät avustavat paikallisia Sri Lankan kriisialueilla.

Anne Palm nostaa artikkelissaan esille kansalaisyhteiskunnan monet mahdollisuudet toimia siviilikriisinhallintatyössä. Johanna Sumuvuori käsittelee erityisesti kehitysyhteistyötä yhtenä siviilikriisinhallinnan ja konfliktien ehkäisyn muotona. Lopuksi Kosovossa kunnanjohtajana vuonna 1999 toiminut Helinä Kokkarinen pohtii EU:n mahdollisuutta ottaa päävastuu Kosovon jälleenrakentamisesta ja Kristiina Rinkineva tekee monipuolisen analyysin EU:n siviilikriisinhallinnan tulevaisuudesta ja antaa ehdotuksia sen kehittämiseksi.

EU:n siviilikriisinhallintaa kehitetään parhaillaan voimakkaasti ja sen painoarvoa osana EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on viime vuosina korostettu huomattavasti. On vielä kuitenkin monia kehittämistä ja vahvistamista kaipaavia alueita, kuten komission ja neuvoston yhteistyö, siviilikriisinhallinnan budjetointi, asiantuntijoiden rekrytoiminen ja kouluttaminen sekä EU:n yhteistyö muiden toimijoiden, kuten YK:n ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Eri toimijoiden välinen yhteistyö on välttämätöntä siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi niin EU:ssa kuin kansallisellakin tasolla. Tällä kirjalla haluamme omalta osaltamme edistää paitsi tietämystä EU:n siviilikriisinhallinnasta myös edesauttaa eri toimijoiden välistä dialogia Suomessa. Kirjan toteutuminen Suomen ulkoasiainministeriön tuella ja hyvässä yhteistyössä eri tahoja edustavien kirjoittajien kanssa on jo sinänsä mainio askel suomalaisen siviilikriisinhallintaosaamisen vahvistamiseksi.

Artikkeleissa esitetyt mielipiteet ovat luonnollisesti kirjoittajien omia – eivät edustamiensa instituutioiden virallisia kannanottoja.

Sivustoa p�ivitetty 26.9.2006 - toimitus: info@siviilikriisinhallinta.org - toteutus: webmaster@siviilikriisinhallinta.org